Lähtö matkalle oli viimeiseen asti epävarmaa. Olin sairastanut kuukausi ennen starttia flunssan, joten uskoin välttyväni muilta tartunnoilta ennen kisaa. Kuitenkin kaksi päivää ennen starttia huomasin saaneeni ulkona olemisesta vilustumisen oireita. Tämä pisti vähän jänskättämään, mutta päätimme kuitenkin lähteä kohti Kolia ja katsoa miltä olo tuntuisi kisapäivän aamuna. Aamun koittaessa huomasin ilokseni kurkkukivun hävinneen lähes kokonaan, joten kyseessä ei ollut flunssa. Tästä huojentuneena päätin siis lopulta lähteä valloittamaan Kolin vaaroja. Pakkasin ja purin kamat moneen kertaan odotellessani lähtöä ja ramppasin kämppää ympäri, sillä kisajännityksissä ei saa hirveästi mitään muuta aikaiseksi. Lopulta kuitenkin lähdimme kohti lähtöä, jota olin odottanut jo koko päivän. Olin siis valmis.
Lähtölaukauksesta lähdin kulkemaan rauhallista tahtia ja ensimmäinen tunti menikin leppoisasti päivän valossa. Pimeyden tultua matkan realiteetit alkoivat kuitenkin nopeasti konkretisoitumaan. Pitkä on matka ja pitkä yö. Pyrin kuitenkin keskittymään huoltoväleihin, jotta matkan pituutta ei tarvitsisi miettiä. Vähän ennen Rykiniemen vesistön ylitystä tukijoukot olivat tsemppaamassa, mikä selvästi kohotti mielialaa, vaikka nopeasti vaihdoimmekin sanoja. Pian tämän jälkeen aloinkin jo kuulemaan meteliä edestäpäin ja löysin itseni Rykiniemen huollosta. Vesistön ylitys oli minulle näillä matkoilla uusi kokemus, mutta pitkillä koivilla se onnistui ongelmitta.
Rykiniemen huollon jälkeen alkoi ensimmäiset haasteet. Pimeys oli kestänyt jo jonkin aikaa ja olin juossut yksin noin puolitoista tuntia. Aloin kyseenalaistamaan koko homman mielekkyyttä. ”Miksi olen täällä pimeässä metsässä yksin, jos voisin tehdä mitä tahansa muuta”? Järkkymätön ajatus oli, että halusin kuulua johonkin joukkoon, mutta täällä seuranani oli vain askelten tömistys, muta, kosteus ja otsalampun valokeila. Aloin tuntemaan itseni hyvin pieneksi ja se pisti nöyrtymään. ”Jos tänne minut yksin jätettäisiin niin ei kauaa henki pihisisi” muistan miettineeni. Aloin kelaamaan kuinka tärkeää yhteisöihin kuuluminen on elämässä ja kuinka riippuvaisia me olemme niistä. Ilman yhteisöä kukaan ei nyt juoksisi Vaarojen maratonia, kellään ei olisi eväitä mitä syödä, vaatteita mitä pistää päälle tai liiviä missä säilyttää tavaroita. Kukaan meistä ei pääsisi haluttuihin lopputuloksiin, jos yhteiskunta ei olisi mahdollistanut helppoa ruuan saatavuutta ja terveydenhuoltoa. Tunsin itseni hyvin etuoikeutetuksi. Ymmärsin, että jos pääsisin maaliin niin se ei tulisi olemaan vain minun voittoni vaan myös yhteisöni voitto. Tämä ajatus toi minulle virtaa, mutta se ei kuitenkaan tulisi viemään minua maaliin asti.
Ylämäissä päätin ottaa sauvat käyttöön ja huomasin ihmetyksekseni niiden tuovan lohtua. Ne olivat kuin minun henkilökohtainen Wilson cast away elokuvasta, kumppanit pimeyden keskellä. Jos ei ollut kaveria niin ainakin oli sauvat, joihin nojata. Kerkesin painaa sauvoilla seuraavat puolituntia, kunnes takaapäin alkoi viimein näkyä valoa. ”En ole yksin”! Kaksi juoksijaa saavutti minut ja vaihdoimme muutaman sanan, jonka jälkeen päätin hypätä heidän kelkkaansa edes hetkeksi aikaa. Matka vauhti kiihtyi selvästi, mutta halusin kuitenkin hetken juosta jossain porukassa ennen erkaantumista. Tätä kesti noin 15min, kunnes totesin matka vauhdin olevan liikaa ja jatkoin matkaani yksin. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauaa saavuttaessani juoksijan. Hänen kanssaan matka vauhti sopi paremmin yhteen, joten kuljimme muutamia kilometrejä kahdestaan rupatellen, kunnes saavutimme porukan, jossa oli neljä juoksijaa. Hyppäsimme molemmat heidän kelkkaansa ja jatkoimme matkaa kuudestaan, kunnes Kiviniemessä pakka hajosi keskeytysten ja eripituisten huoltojen vuoksi. Kiviniemestä lähdimme kahdestaan toisen juoksijan kanssa taivaltamaan matkaa ja pimeydessä rupatellessa matka taittui mukavasti puoleenväliin asti. Puolenvälin huollossa tyhjensin kengistä ja sukista moskat ja vaihdoin eväät uusiin. Ennen lähtöä mietin vielä olisiko riisipiirakat uhka vai mahdollisuus, mutta lopulta en viitsinyt ottaa riskiä, sillä vatsa oli siihen asti pysynyt vielä sopimuksessa.
Huollosta ulos tultaessa oli sen verran kylmä, että lähdimme juosten tykittämään ylämäkeä, koska muuten olisi iskenyt horkka. Toisen puolikkaan alkamisesta Kiviniemeen saakka meno pysyi aika samanlaisena. Tasaista syöntiä/juontia ja askeleihin keskittymistä välillä rupatellen. Pikkuhiljaa aloin huomaamaan kuinka jalat alkoivat kangistumaan ja askellus oli muuttunut akrobaattisesta aivan joksikin muuksi. Jalkojen ja mielen kommunikaatio alkoi rakoilemaan ja jouduin jatkuvasti käskyttämään jalkoja kuin jotain koiraa pitämään tahtia yllä. Pienistäkin pysähdyksistä lähtemisessä oli jaloilla käynnistymisvaikeuksia. Kusella käyminen herätti sitten viimeistään juoksijan polven, saatuani vasta muutamien klimppausten jälkeen rytmistä kiinni.
Kiviniemen huollosta lähtiessämme 70km kanssani ollut juoksija laittoi seuraavan vaihteen päälle, joten jäin yksin taivaltamaan matkaa. Aika nopeasti oikea polvi alkoi reistailemaan semmoiseen malliin, ettei juoksusta enää meinannut tulla mitään. Varsinkin alamäet olivat tuskien taival. En antanut kuitenkaan matkavauhdin hidastumisen lannistaa mieltä, sillä matkaa maaliin oli enää noin 20km. Pikku hiljaa ne muutamatkin juoksu askeleet kääntyivät reippaaksi kävelyksi, sillä maaston teknisyys ja kaksi rautakankea eivät sopineet yhteen. Yhdellä pidemmällä soratiepätkällä koitin pistää juoksuksi ja se jotenkin onnistuikin, heräteltyäni jalkoja ensin noin minuutin pienestä tepsuttelusta kevyeen juoksuun. Se vauhdinhurma katkesi kuitenkin lyhyeen kyltin osoittaessa taas kohti polkuja.
Tässä vaiheessa alkoi satamaan lunta ja tuulen nopeus oli selvästi alkanut kiihtymään. Tähän yhdistettynä vauhdin hiipuminen ja sykkeiden lasku pakotti laittamaan takin, jottei tulisi kylmä. Vauhdin ja olosuhteiden muuttuminen toikin sitten uudenlaisen ongelman. Ensinnäkin kusella käyminen oli muuttunut aivan horroriksi, jalan mennessä joka kerta lukkoon. Vauhdin hidastuessa piti saada koneeseen paljon energiaa horkan välttämiseksi. Näin ollen jouduin juomaan enemmän ja hidas vauhti ei tietenkään imenyt nesteitä, joten pian piti taas kusta. Tuskan luuppi valmis.
Noin 10 km ennen maalia alkoi 43km juoksijat rynnistämään ohi ja totesin itsekseni, että ”vaikka karhu olisi perässä niin mä en pysyisi noiden vauhdissa”. Muistan edellisiltä matkoilta olleeni aina se tsemppari joka kevyesti hölköttelee perusmatkalaisten ohi. Nyt sain itse olla ensimmäistä kertaa vastaanottavassa päässä.
Oikean polven mennessä aina vaan enemmän jumiin, sauvoista tuli kuin uudet jalat alamäissä. Tavoitteena oli nojailla mahdollisimman paljon eteenpäin ja antaa painovoiman tehdä työ sauvojen hidastaessa ja kontrolloidessa liikettä. Tämä toimi hyvin vaikka kädet olivatkin varsin hapoilla siitä kaikesta jarruttelusta. Viimeisillä kilometreillä mietin muutamaan kertaan, että ”mentiinkö me oikeasti viime yönä tämä sama reitti, koska ei se näin tekniseltä tuntunut”.
Lopulta jo jonkin aikaa odottamani soratie paistoi silmieni edessä, mikä tarkoitti, että kohta ollaan taas satamassa ja siitä enää yksi mäki ylös. Pistin nopeimman vaihteeni päälle mikä tarkoitti kävelyä ja rynnistin mäen alkuun ja siitä kohti maalia. Puolessa välissä rinnettä oli puu päässyt kaatumaan reitille, joten en selvästikään ollut kuvitellut niitä kovempia tuulen puuskia. Maalissa olo oli tyhjä, mutta onnellinen, kaikkensa antanut. Aika 20h 46min ja miesten 4.sija, siihen voin olla kyllä tyytyväinen.
Kaiken kaikkiaan oli taas mahtava kokemus. Jos pitäisi sanoa mikä oli pahinta niin varmaan se jatkuva ja tasainen epämukavuus, jonka tiesi tulevan kestämään useita tunteja. Tämä ja muut matkat eivät olisi onnistuneet ilman mahtavia tukijoukkoja, joiden olen huomannut olevan ehtymätön voiman lähde. Yksin sitä tulee usein juostua, mutta lopputulos ei ole koskaan riippuvainen vain minusta, vaan kaikista, jotka ovat minua auttaneet matkan varrella, kiitos heille. Kiitos myös tapahtumanjärjestäjille loistavasti toteutetusta tapahtumasta, nähdään ensi vuonna! 🙂